Yksin vai yhdessä?

Meillä kävi äsken liikkeessä mielenkiintoinen ihminen. Ehkä uusi ystäväni. Toivon ainakin niin!
Noin 60-vuotias nainen. Eronnut tai jäänyt leskeksi 9 vuotta sitten ja sen jälkeen muuttanut 12 kertaa eri puolille Suomea, milloin mihinkin, vain koska siltä on tuntunut.
En edes muista mistä aloitimme keskustelun mutta lopulta olimme puhuneet puolitoista tuntia yhteen menoon omista hengellisistä kysymyksistä tai niiden puutteesta, riskin otosta elämässä, kirjoista ja viimein yksinäisyydestä. Kuten hän, minäkin olen viimeisten vuosien aikana ollut hyvin yksinäinen välillä. Tiedän että yksinäiseksi tunnustautuminen helposti antaa kuvan onnettomasta rukasta joka vaeltelee kaupungilla muovikassi kädessä, tukka likaisena pälyillen toiveikkaasti vastaan tulevien kasvoja etsien hymyä johon tarttua... tai jotain. Mutta ei mun yksinäisyys ole ollut sellaista. Se on enemmänkin sellasta katoamista, hetkellistä tajuamista ettei kukaan kaipaa juuri mua juuri nyt eikä juuri muulloinkaan. Enkä mä kerjää nyt huomiota ja selkään taputuksia siitä että "kyllä mä sua ajattelen!" - whatever!
Mun arkeeni kuuluu välillä monta päivää niin etten puhu kenenkään tutun ihmisen kanssa, ainoastaan asiakkaiden kanssa. Ja taisin jo aiemmin mainitakkin jossain blogi entryssä että joskus menee viikkoja ilman että mä edes tajuan etten ole fyysisesti koskenut kehenkään ihmiseen muuta kun vahingossa kassa jonossa. Tällä viikolla mun puhelin on soinut yhteensä ehkä 3 kertaa, ilman että se olis ollut joku perheen jäsen hehkuttamassa uutta vauvaa tai raskauden viime hetkiä. Mailia mä olen saanut yhdeltä vai kahdelta ihmiseltä. TÄTÄ on mun yksinäisyys.
Me sovittiin tän naisen kanssa että se tulee myöhemmin uudestaan meidän liikkeeseen mua tapaamaan että voidaan jatkaa juttua ja mennä kahville. On aina yhtä ihmeellistä tavata uusia ihmisiä joiden kanssa kemiat pelaa ja yhteys toimii heti. Harvoin koettua, ikävä kyllä.

Joka tapauksessa, eksyin aiheesta taas, puhuttiin meidän molempien kokemuksista yksinäisenä. Oli tosi jännä huomata että me oltiin huomattu samat asiat, koettu samanlaisia hetkiä ja tultu samaan lopputulokseen. Tää nainen oli kokeillut jo yksin kaiken sen jota mä haluan kokeilla; matkustelun, ottamisen ja lähtemisen päämäärättä, maalla yksin asumisen... Jotkut sen kokemukset oli hyviä, toiset huonoja. Mä sain vaan lisäpotkua omiin haaveisiini yksin maalle muutosta keskustelun aikana. Ehkä mun pitäiskin uskaltaa..! Ehkä jo heti leikkausken jälkeen ens vuonna!! Ajatelkaa, ei enää tekosyitä vaan toimintaa!
Ja samalla mä kuulin selkeesti tän vanhemman naisen selvän varoituksen; Älä muuta yksin uuteen paikkaan ja eristäydy. Älä muutu erakoksi. Itsensä kanssa toimeen tulo on hyvä asia ja kaikkien tulisi pystyä hiljaa olemiseen itsensä kanssa, mutta varovasti... älä anna sen viedä mukanaan! Jokainen tarvitsee lähelleen omia ihmisiään!!
Ja kun mä kuuntelin sitä niin mun mieleen palasi viikko sitten näkemäni elokuva "Into the Wild" joka perustuu tositapahtumiin. Parikymppisen Cris McCandless´in tarina siitä kuinka hän hävisi läheisiltään tarkoituksella etsimään mielikuviensa ja haaveidensa mukaista onnellista elämää irti uraputkesta ja materiasta. Hän kiersi Amerikkaa kaksi vuotta rahatta ja lopulta päätyi keskelle Alaskan villiä luontoa vain kuollakseen juuri kun tajusi yhden tärkeimmistä asioista elämässä:

"Happiness real only when shared"

Se oli Chrisin yksi viimeisistä päiväkirja merkinnöistä ennen kuolemaa. Chris piti tarkkaa päiväkirjaa koko sen ajan kun hän oli "kadoksissa". Toi leffa kosketti mua tosi syvältä. Tunnistin itseni monessakin mielessä Chrisissä. Chris oli vaan mua paljon rohkeempi, äärimmäisen rohkee ja ehkä samalla kuitenkin hieman naivi. Olihan se kuollessaankin tietysti vain 24 vuotias joten ehkä mä olin aikalailla samanlainen hänen ikäisenään... Mutta toi viisaus mielessä mä siis tahtoisin tehdä niinkun tää mun toivottavasti uusi ystäväni. Haluaisitteko te jakaa mun onneni jos mä onnistun sen etsinnässä joskus?

xx

ps. Kuinkahan sekava tääkin entry on? Lol.