Break on through to the other side...!!

Mun elämässä kummittelee.
Vaikka sinällään saattais luulla että kummittelu ei olis kamalan kivaa niin tässä tapauksessa se on mukavaa tai ainakin mieltä lämmittävää. Kiva tietää että mua tarkkaillaan sieltä jostain "toiselta puolelta".
Tämä on ollut jo pidempään kuvioissa tämä Kummitus mutta viimeisen viikon aikana se päätti ottaa yhteyttä ihan suoraan. Aina on, ja nyt tiedän että ruudun toisella puolella hörähdellään ja pyöritellään silmiä, kyseinen henkilö/Kummitus tuntunut erityisen läheiseltä mutta jollain kummallisella tavalla tää mennyt viikko on jotenkin vahvistanut sen yhteyden jota on siihen aina tuntenut.
Hymyilyttää, jos joku muu olis kirjottanut tän tekstin ja mä lukisin sitä olisin itse silmien pyörittelijä mutta tältä nyt vaan tuntuu; lupasin olla sensuroimatta!
Juu. Mun Kummitus on Jim Morrison. Joko naurattaa?
Kaikki mut tuntevat lienet tietää että olen ollut kyseisen herran pauloissa yli puolet elämästäni ja jotkut tietää paremmin kun toiset just kuinka kovasti kyseinen herra on mun elämääni vaikuttanut. Katri N. nähnyt parhaimmillaan herran vaikutuksen herkkään sieluuni, lol. (Ajattele Katri, siitä kesästä on jo 12 vuotta!!! Kamalan vanhoja ollaan...)
Joka tapauksessa tein lupauksen Jimille 12 vuotta sitten heinäkuun alun päivinä että palaan katsomaan häntä joka toinen vuosi... En ole ikinä palannut ja tää on vaivannut mua kovasti. Erinäiset ihmiset on vierailleet herran luona Pere Lachaisen hautausmaalla Pariisissa vieden mukanaan kukkia ja terveisiä multa, joku joskus kirjeenkin, mutta se ei ole ollenkaan sama ja mä itseasiassa epäilen että kukaan muu olis niin hullu että olis sanonut ääneen Jimille mun terveiset..? Tämä on kuitenkin vaivannut mua ja olen potenut huonon omantunnon lisäksi ajoittaista halua vaan hypätä koneeseen ja matkustaa paikalle, erityisesti sillon kun julkisuudessa oli enemmän puhetta Jimin haudan siirtämisestä Jenkkeihin...
En taida loppukädessä kamalasti puhua Jimistä ja näistä asioista mutta totuus on että se on varmasti yksi niistä kaikkein eniten mun elämääni vaikuttaneista ihmisistä. Mulle Jim on paljon enemmän taiteilija kun vaan rokkitähti nahkahousuissa. Vaikka The Doors onkin mieletön bändi ja Doorsin musiikki muutti maailmaa niin ennen kaikkea Jim on mulle aina ollut runoilija. Jos joku ei vielä ole lukenut Jimin runoja niin suosittelen, Wilderness on mun suosikki sen kirjoista. Tänään tuli Teemalta dokumentti Doorsin ekasta levystä ja sen tekemisestä ja loppu puolella mun suuri, ihana ajattelijani Henry Rollins kiteytti aikalailla täydellisesti sen mitä Jim on mulle aina merkinnyt. Siinä missä muut näkee seinän, bändi näki oven ja oli sitä... Ovi kaiken toiselle puolelle. "Doors of preception", sieltähän koko bändin nimikin tulee!
Jim on ollut aina mun ovi. Jim kysyi aina kuka sä olet, mitä sä haluat. Ja muistutti että on muitakin vaihtoehtoja kun se minkä yhteiskunta tarjoaa. Ellei kyseenalaista sitä mitä tarjolla on, ratkaisuja joita kaikki muut sun ympärillä tekee ja sitä mitä sulle opetetaan, ei voi koskaan kasvaa ihmisenä. Yksinkertaista mutta totta. Ja jos siirtää Jimin siihen aikaan missä se eli on helppo lukea sen runoja ja kuulla sen sanoma ja ymmärtää miksi se oli niin paheksuttu ja pelätty. Ei varmasti helppoa Jimillekkään olla siinä roolissa... poika parka.
Kaikki tää siis pohjustuksena sille itse kummittelulle. En ole pitkään aikaan kuunnellut Doorsia ja muistan viimeksi lukeneeni Jimin runoja joskus talvella. En ole nähnyt mitään Jimistä lehdissä, netissä enkä telkkarissa. Ei siis mitään syytä sille miksi yhtenä iltana makoillessani sohvalla katsomassa Animal Planetilta jotain ohjelmaa tuli yhtäkkiä sellanen olo että pitää lukea Jimin runoja. Taistelin oloa vastaan ohjelman loppuun asti, pitihän mun nyt saada tietää pelastuiko koiranpentu parvon kynsistä eläinsuojassa vai ei, miettien mistä moinen juttu tuli yks kaks mieleen edes. Kun ohjelma sitten loppu, nousin ja kävelin kirjahyllylle. Just kun ojensin käteni tarttuakseni Wilderness´in kellertävään selkämykseen alkoi Animal Planetin mainoksessa soida Doors! Moonlight drive. Olin pari iltaa aiemmin yrittänyt, turhaa, räpsiä kuvia kamerallani upeasta kuutamosta joka aina elokuussa mua kiusaa. Tiedättehän, sellanen oranssin sävynen kuu, isompana kun koskaan muulloin niin että voi nähdä ihan selvästi kaikki varjot ja piirteet sen pinnalla? Joskus mä iltalenkillä Reemuksen kanssa seison pitkiäkin aikoja vaan katsomassa kuuta... mielettömän kaunista! Kuitenkin, sillon muutama ilta sitten ottaessani erityisen huonosti onnistuneita kuvia hyräilin itsekseni Moonlight Drive´a...

Lets swim to the moon, lets climb thru the tide
You reach your hand to hold me, But i can´t be your guide
Easy, i love you, As i watch you glide
Falling through wet forests
On our moonlightdrive...

Mua nauratti. Jim..! Myöhemmin illalla huomasin lehdestä että tänään tulee telkkarista toi dokumentti josta puhuin. Nauratti vielä enemmän. Okei, okei, viesti otettu vastaan! Kiva kun muistuti olemassa olostas Jim... ehkä mä ens syksynä yritän vihdoin palata katsomaan sua... vaan kolmentoista vuoden jälkeen. Ja hei, eikös kolmetoista ole onnen luku jossain kulttuureissa?! ;)

Lopetan tänään hengetuotokseeni kuudentoista vuoden takaa *köh*. Ei sitten saa nauraa! mä olin hei 16!! Kirjotin tän kielikurssireissulla kun oltiin paluu matkalla tekemässä stoppi Pariisiin ja tiesin pääseväni ekaa kertaa Jimin luo vierailulle. Voi punastus tää on nolo...

Smile to me Wolf, look into my eyes
And i will know
That this world is only a disguise
For something bigger, for something better
For something more
For the place where you always were
and still are
And i know that the place isn´t far
Anymore

Kummittelemisiin!
x