Mua halattiin eilen. Kaksi kertaa. Siinä onkin mun seuraavan kuukauden ja vähän ylikin kosketus kiintiöni sitten täynnä. Ei sillä ettenkö haluais että mua kosketaan mutta näin keksimäärin fyysiset kontaktit ihmisiin mulla rajottuu noin kahteen kuukaudessa.
Ajatelkaa asiaa vähän aikaa. Kaikki fyysiset kontaktit toisiin ihmisiin rajottuu noin kahteen kertaan kuukaudessa!! Vittu, vaikka mä asuisin erakkona vuorella mulla olis todennäköisesti enemmän fyysistä kosketusta toisiin ihmisiin kun nyt!! Lol.
Friikki mikä friikki.
Mitenköhän mä olen elämässäni päässyt tälläseen tilanteeseen?
Tarkastellaan todisteita:
1. En ole parisuhteessa
2. Vaikka olen asunut Kuoliossa jo reilun pari vuotta (jeesus...) minulla ei juurikaan ole täällä ystäviä. (Paitsi Johanna ja Niina - Jee teille! Ja kiitos eilisestä kahviseurasta! Ja halauksista!) Syyt tähän "ystävyydettömyyteen" ovat:
a. en tuntenut muuttaessani tänne ketään, vanhempieni lisäksi, joka olisi esitellyt minut uusille ihmisille kaupungissa.
b. olin jo muuttaessani sairas ja sairaus rajoitti elämää siinä määrin etten ole voinut liikkua missään ilman kyytiä ja vapaalippua yleisiin vessoihin.
c. olen työskennellyt yksin omassa yrityksessä joten edes työn/koulun (en käy koulua) kautta en ole kehenkään tutustunut.
d. olen tyly, epäsosiaalinen, ruma ja poisluoltaan työntävän näköinen eikä kukaan halua olla kaverini. Buuhuu!
Lol.
Mutta hei, monen kuukauden kiintiö lienet täyttyy kun matkustan viikon päästä taasen pääkaupunkiseudulle..! Varautukaa hyvät Helsinkiläiset siihen että aion kosketella teitä! ;) Äkkiä siis rokotuksia hankkimaan tai tilaamaan äkkilähtöä Teneriffalle. Olen paikan päällä 4.-10.09. Be afraid, VERY afraid.
x
perjantai 29. elokuuta 2008
keskiviikko 27. elokuuta 2008
Kohta viuhuu taas sapelit jos mitkä skapelitkin...
Kirurgi soitti.
*paha enteistä musiikkia*
Vuoden vaihteen tienoolla olis luvassa sisuskalujen tonkimista taas ja teräviä veitsiä ja muuta mukavaa. *huokaus* Hitto... tai oikeestaan tietysti ihan kiva niin tuleepa hoidettua tämäkin juttu pois alta mutta en mä oikein jaksais ajatella tätä asiaa kovin "taloudellisesti". Pelottaa, suomeksi sanottuna! Vaikka miten tän leikkauksen oikeestaan pystyy edes mokaamaan?! Ei voi ainakaan mennä enempää perseelleen..!! ;) HAA HAA!! *ivallinen Simpsons-nauru*
Selitykseksi niille joille inside-vitsi ei avautunut: leikkaus sisältää peräsuolen poiston ja peräpään umpeen ompelemisen. Kuullostaa varsin viehättävälle, eikö? Mutta että jatkossa ei enää kannata käskee repiä persettä tai vetää mitään perseestä tai houkutella vetämään perseitä koska teknisesti ottaen toteutus on melkoisen hankalaa. Joudutte keksimään alternatiivisia ilmaisuja kuten: "Hei Katja, lähde vetää meidän kanssa ihan hirveet tissit kun kävin laivalla ostaa viinaa!!"... tai jotain sellasta... toi ei ehkä toiminut... keksikää parempia.
Juu, en jaksa hienostella ja puhua kauniilla nimillä kun loppu kädessä Teille kuitenkin selviää karu totuus ja luulenpa ettei pinnakaan kestä kovin pitkään tilanteen kaunistelua kun kipee pyrstö vaivaa leikkauksen jäljiltä. Eli live with it!
Kai tässä pitää taas ruveta kaivamaan SuperKatjan trikoita vaatehuoneesta että selviää... Vaikkakin meno tähän kakkososaan tulee olee NIIIIIIIN paljon helpompaa kun siihen ekaan. Viime reissu meni niin hyvin järjestelyjen suhteen että suuriosa pelosta on poissa.
Täytyy vaan toivoa ettei Kuopion Yliopistollisen sairaalan kirurgian 2-osastolle tule henkilökunta katoa kun mun nimi laitetaan leikkauslistoille! Anna aina epäilee että musta on saatettu puhua jonkun verran kahvihuoneessa siellä olo aikana... Pah, kateellisten panettelua, sanon minä!! Tai... ehkä mä saatan olla pikkasen "haastava" potilas mutta vaikee en missään nimessä. Tunnen omanarvoni ja oikeuteni ja pidän niistä kiinni. Ei kiinnosta jos hankaloittaa hoitsujen arkea. *muhahahaaa!!*
Mitäs muuta... Ai niin! Sain kukkia asiakkaalta eilen. Ja toinen asiakas tänään kerto käyneensä kukkapuskan kanssa kesällä mutta kun tarjolla oli vaan vanhempi Väisänen niin oli vienyt kukat kotiin. Että mä olen ihana!! Lol. Mutta siis niinkun todisteena teille vähäuskoiset että olen ihana. OIKEESTI!
;)
x
*paha enteistä musiikkia*
Vuoden vaihteen tienoolla olis luvassa sisuskalujen tonkimista taas ja teräviä veitsiä ja muuta mukavaa. *huokaus* Hitto... tai oikeestaan tietysti ihan kiva niin tuleepa hoidettua tämäkin juttu pois alta mutta en mä oikein jaksais ajatella tätä asiaa kovin "taloudellisesti". Pelottaa, suomeksi sanottuna! Vaikka miten tän leikkauksen oikeestaan pystyy edes mokaamaan?! Ei voi ainakaan mennä enempää perseelleen..!! ;) HAA HAA!! *ivallinen Simpsons-nauru*
Selitykseksi niille joille inside-vitsi ei avautunut: leikkaus sisältää peräsuolen poiston ja peräpään umpeen ompelemisen. Kuullostaa varsin viehättävälle, eikö? Mutta että jatkossa ei enää kannata käskee repiä persettä tai vetää mitään perseestä tai houkutella vetämään perseitä koska teknisesti ottaen toteutus on melkoisen hankalaa. Joudutte keksimään alternatiivisia ilmaisuja kuten: "Hei Katja, lähde vetää meidän kanssa ihan hirveet tissit kun kävin laivalla ostaa viinaa!!"... tai jotain sellasta... toi ei ehkä toiminut... keksikää parempia.
Juu, en jaksa hienostella ja puhua kauniilla nimillä kun loppu kädessä Teille kuitenkin selviää karu totuus ja luulenpa ettei pinnakaan kestä kovin pitkään tilanteen kaunistelua kun kipee pyrstö vaivaa leikkauksen jäljiltä. Eli live with it!
Kai tässä pitää taas ruveta kaivamaan SuperKatjan trikoita vaatehuoneesta että selviää... Vaikkakin meno tähän kakkososaan tulee olee NIIIIIIIN paljon helpompaa kun siihen ekaan. Viime reissu meni niin hyvin järjestelyjen suhteen että suuriosa pelosta on poissa.
Täytyy vaan toivoa ettei Kuopion Yliopistollisen sairaalan kirurgian 2-osastolle tule henkilökunta katoa kun mun nimi laitetaan leikkauslistoille! Anna aina epäilee että musta on saatettu puhua jonkun verran kahvihuoneessa siellä olo aikana... Pah, kateellisten panettelua, sanon minä!! Tai... ehkä mä saatan olla pikkasen "haastava" potilas mutta vaikee en missään nimessä. Tunnen omanarvoni ja oikeuteni ja pidän niistä kiinni. Ei kiinnosta jos hankaloittaa hoitsujen arkea. *muhahahaaa!!*
Mitäs muuta... Ai niin! Sain kukkia asiakkaalta eilen. Ja toinen asiakas tänään kerto käyneensä kukkapuskan kanssa kesällä mutta kun tarjolla oli vaan vanhempi Väisänen niin oli vienyt kukat kotiin. Että mä olen ihana!! Lol. Mutta siis niinkun todisteena teille vähäuskoiset että olen ihana. OIKEESTI!
;)
x
maanantai 25. elokuuta 2008
Break on through to the other side...!!
Mun elämässä kummittelee.
Vaikka sinällään saattais luulla että kummittelu ei olis kamalan kivaa niin tässä tapauksessa se on mukavaa tai ainakin mieltä lämmittävää. Kiva tietää että mua tarkkaillaan sieltä jostain "toiselta puolelta".
Tämä on ollut jo pidempään kuvioissa tämä Kummitus mutta viimeisen viikon aikana se päätti ottaa yhteyttä ihan suoraan. Aina on, ja nyt tiedän että ruudun toisella puolella hörähdellään ja pyöritellään silmiä, kyseinen henkilö/Kummitus tuntunut erityisen läheiseltä mutta jollain kummallisella tavalla tää mennyt viikko on jotenkin vahvistanut sen yhteyden jota on siihen aina tuntenut.
Hymyilyttää, jos joku muu olis kirjottanut tän tekstin ja mä lukisin sitä olisin itse silmien pyörittelijä mutta tältä nyt vaan tuntuu; lupasin olla sensuroimatta!
Juu. Mun Kummitus on Jim Morrison. Joko naurattaa?
Kaikki mut tuntevat lienet tietää että olen ollut kyseisen herran pauloissa yli puolet elämästäni ja jotkut tietää paremmin kun toiset just kuinka kovasti kyseinen herra on mun elämääni vaikuttanut. Katri N. nähnyt parhaimmillaan herran vaikutuksen herkkään sieluuni, lol. (Ajattele Katri, siitä kesästä on jo 12 vuotta!!! Kamalan vanhoja ollaan...)
Joka tapauksessa tein lupauksen Jimille 12 vuotta sitten heinäkuun alun päivinä että palaan katsomaan häntä joka toinen vuosi... En ole ikinä palannut ja tää on vaivannut mua kovasti. Erinäiset ihmiset on vierailleet herran luona Pere Lachaisen hautausmaalla Pariisissa vieden mukanaan kukkia ja terveisiä multa, joku joskus kirjeenkin, mutta se ei ole ollenkaan sama ja mä itseasiassa epäilen että kukaan muu olis niin hullu että olis sanonut ääneen Jimille mun terveiset..? Tämä on kuitenkin vaivannut mua ja olen potenut huonon omantunnon lisäksi ajoittaista halua vaan hypätä koneeseen ja matkustaa paikalle, erityisesti sillon kun julkisuudessa oli enemmän puhetta Jimin haudan siirtämisestä Jenkkeihin...
En taida loppukädessä kamalasti puhua Jimistä ja näistä asioista mutta totuus on että se on varmasti yksi niistä kaikkein eniten mun elämääni vaikuttaneista ihmisistä. Mulle Jim on paljon enemmän taiteilija kun vaan rokkitähti nahkahousuissa. Vaikka The Doors onkin mieletön bändi ja Doorsin musiikki muutti maailmaa niin ennen kaikkea Jim on mulle aina ollut runoilija. Jos joku ei vielä ole lukenut Jimin runoja niin suosittelen, Wilderness on mun suosikki sen kirjoista. Tänään tuli Teemalta dokumentti Doorsin ekasta levystä ja sen tekemisestä ja loppu puolella mun suuri, ihana ajattelijani Henry Rollins kiteytti aikalailla täydellisesti sen mitä Jim on mulle aina merkinnyt. Siinä missä muut näkee seinän, bändi näki oven ja oli sitä... Ovi kaiken toiselle puolelle. "Doors of preception", sieltähän koko bändin nimikin tulee!
Jim on ollut aina mun ovi. Jim kysyi aina kuka sä olet, mitä sä haluat. Ja muistutti että on muitakin vaihtoehtoja kun se minkä yhteiskunta tarjoaa. Ellei kyseenalaista sitä mitä tarjolla on, ratkaisuja joita kaikki muut sun ympärillä tekee ja sitä mitä sulle opetetaan, ei voi koskaan kasvaa ihmisenä. Yksinkertaista mutta totta. Ja jos siirtää Jimin siihen aikaan missä se eli on helppo lukea sen runoja ja kuulla sen sanoma ja ymmärtää miksi se oli niin paheksuttu ja pelätty. Ei varmasti helppoa Jimillekkään olla siinä roolissa... poika parka.
Kaikki tää siis pohjustuksena sille itse kummittelulle. En ole pitkään aikaan kuunnellut Doorsia ja muistan viimeksi lukeneeni Jimin runoja joskus talvella. En ole nähnyt mitään Jimistä lehdissä, netissä enkä telkkarissa. Ei siis mitään syytä sille miksi yhtenä iltana makoillessani sohvalla katsomassa Animal Planetilta jotain ohjelmaa tuli yhtäkkiä sellanen olo että pitää lukea Jimin runoja. Taistelin oloa vastaan ohjelman loppuun asti, pitihän mun nyt saada tietää pelastuiko koiranpentu parvon kynsistä eläinsuojassa vai ei, miettien mistä moinen juttu tuli yks kaks mieleen edes. Kun ohjelma sitten loppu, nousin ja kävelin kirjahyllylle. Just kun ojensin käteni tarttuakseni Wilderness´in kellertävään selkämykseen alkoi Animal Planetin mainoksessa soida Doors! Moonlight drive. Olin pari iltaa aiemmin yrittänyt, turhaa, räpsiä kuvia kamerallani upeasta kuutamosta joka aina elokuussa mua kiusaa. Tiedättehän, sellanen oranssin sävynen kuu, isompana kun koskaan muulloin niin että voi nähdä ihan selvästi kaikki varjot ja piirteet sen pinnalla? Joskus mä iltalenkillä Reemuksen kanssa seison pitkiäkin aikoja vaan katsomassa kuuta... mielettömän kaunista! Kuitenkin, sillon muutama ilta sitten ottaessani erityisen huonosti onnistuneita kuvia hyräilin itsekseni Moonlight Drive´a...
Lets swim to the moon, lets climb thru the tide
You reach your hand to hold me, But i can´t be your guide
Easy, i love you, As i watch you glide
Falling through wet forests
On our moonlightdrive...
Mua nauratti. Jim..! Myöhemmin illalla huomasin lehdestä että tänään tulee telkkarista toi dokumentti josta puhuin. Nauratti vielä enemmän. Okei, okei, viesti otettu vastaan! Kiva kun muistuti olemassa olostas Jim... ehkä mä ens syksynä yritän vihdoin palata katsomaan sua... vaan kolmentoista vuoden jälkeen. Ja hei, eikös kolmetoista ole onnen luku jossain kulttuureissa?! ;)
Lopetan tänään hengetuotokseeni kuudentoista vuoden takaa *köh*. Ei sitten saa nauraa! mä olin hei 16!! Kirjotin tän kielikurssireissulla kun oltiin paluu matkalla tekemässä stoppi Pariisiin ja tiesin pääseväni ekaa kertaa Jimin luo vierailulle. Voi punastus tää on nolo...
Smile to me Wolf, look into my eyes
And i will know
That this world is only a disguise
For something bigger, for something better
For something more
For the place where you always were
and still are
And i know that the place isn´t far
Anymore
Kummittelemisiin!
x
Vaikka sinällään saattais luulla että kummittelu ei olis kamalan kivaa niin tässä tapauksessa se on mukavaa tai ainakin mieltä lämmittävää. Kiva tietää että mua tarkkaillaan sieltä jostain "toiselta puolelta".
Tämä on ollut jo pidempään kuvioissa tämä Kummitus mutta viimeisen viikon aikana se päätti ottaa yhteyttä ihan suoraan. Aina on, ja nyt tiedän että ruudun toisella puolella hörähdellään ja pyöritellään silmiä, kyseinen henkilö/Kummitus tuntunut erityisen läheiseltä mutta jollain kummallisella tavalla tää mennyt viikko on jotenkin vahvistanut sen yhteyden jota on siihen aina tuntenut.
Hymyilyttää, jos joku muu olis kirjottanut tän tekstin ja mä lukisin sitä olisin itse silmien pyörittelijä mutta tältä nyt vaan tuntuu; lupasin olla sensuroimatta!
Juu. Mun Kummitus on Jim Morrison. Joko naurattaa?
Kaikki mut tuntevat lienet tietää että olen ollut kyseisen herran pauloissa yli puolet elämästäni ja jotkut tietää paremmin kun toiset just kuinka kovasti kyseinen herra on mun elämääni vaikuttanut. Katri N. nähnyt parhaimmillaan herran vaikutuksen herkkään sieluuni, lol. (Ajattele Katri, siitä kesästä on jo 12 vuotta!!! Kamalan vanhoja ollaan...)
Joka tapauksessa tein lupauksen Jimille 12 vuotta sitten heinäkuun alun päivinä että palaan katsomaan häntä joka toinen vuosi... En ole ikinä palannut ja tää on vaivannut mua kovasti. Erinäiset ihmiset on vierailleet herran luona Pere Lachaisen hautausmaalla Pariisissa vieden mukanaan kukkia ja terveisiä multa, joku joskus kirjeenkin, mutta se ei ole ollenkaan sama ja mä itseasiassa epäilen että kukaan muu olis niin hullu että olis sanonut ääneen Jimille mun terveiset..? Tämä on kuitenkin vaivannut mua ja olen potenut huonon omantunnon lisäksi ajoittaista halua vaan hypätä koneeseen ja matkustaa paikalle, erityisesti sillon kun julkisuudessa oli enemmän puhetta Jimin haudan siirtämisestä Jenkkeihin...
En taida loppukädessä kamalasti puhua Jimistä ja näistä asioista mutta totuus on että se on varmasti yksi niistä kaikkein eniten mun elämääni vaikuttaneista ihmisistä. Mulle Jim on paljon enemmän taiteilija kun vaan rokkitähti nahkahousuissa. Vaikka The Doors onkin mieletön bändi ja Doorsin musiikki muutti maailmaa niin ennen kaikkea Jim on mulle aina ollut runoilija. Jos joku ei vielä ole lukenut Jimin runoja niin suosittelen, Wilderness on mun suosikki sen kirjoista. Tänään tuli Teemalta dokumentti Doorsin ekasta levystä ja sen tekemisestä ja loppu puolella mun suuri, ihana ajattelijani Henry Rollins kiteytti aikalailla täydellisesti sen mitä Jim on mulle aina merkinnyt. Siinä missä muut näkee seinän, bändi näki oven ja oli sitä... Ovi kaiken toiselle puolelle. "Doors of preception", sieltähän koko bändin nimikin tulee!
Jim on ollut aina mun ovi. Jim kysyi aina kuka sä olet, mitä sä haluat. Ja muistutti että on muitakin vaihtoehtoja kun se minkä yhteiskunta tarjoaa. Ellei kyseenalaista sitä mitä tarjolla on, ratkaisuja joita kaikki muut sun ympärillä tekee ja sitä mitä sulle opetetaan, ei voi koskaan kasvaa ihmisenä. Yksinkertaista mutta totta. Ja jos siirtää Jimin siihen aikaan missä se eli on helppo lukea sen runoja ja kuulla sen sanoma ja ymmärtää miksi se oli niin paheksuttu ja pelätty. Ei varmasti helppoa Jimillekkään olla siinä roolissa... poika parka.
Kaikki tää siis pohjustuksena sille itse kummittelulle. En ole pitkään aikaan kuunnellut Doorsia ja muistan viimeksi lukeneeni Jimin runoja joskus talvella. En ole nähnyt mitään Jimistä lehdissä, netissä enkä telkkarissa. Ei siis mitään syytä sille miksi yhtenä iltana makoillessani sohvalla katsomassa Animal Planetilta jotain ohjelmaa tuli yhtäkkiä sellanen olo että pitää lukea Jimin runoja. Taistelin oloa vastaan ohjelman loppuun asti, pitihän mun nyt saada tietää pelastuiko koiranpentu parvon kynsistä eläinsuojassa vai ei, miettien mistä moinen juttu tuli yks kaks mieleen edes. Kun ohjelma sitten loppu, nousin ja kävelin kirjahyllylle. Just kun ojensin käteni tarttuakseni Wilderness´in kellertävään selkämykseen alkoi Animal Planetin mainoksessa soida Doors! Moonlight drive. Olin pari iltaa aiemmin yrittänyt, turhaa, räpsiä kuvia kamerallani upeasta kuutamosta joka aina elokuussa mua kiusaa. Tiedättehän, sellanen oranssin sävynen kuu, isompana kun koskaan muulloin niin että voi nähdä ihan selvästi kaikki varjot ja piirteet sen pinnalla? Joskus mä iltalenkillä Reemuksen kanssa seison pitkiäkin aikoja vaan katsomassa kuuta... mielettömän kaunista! Kuitenkin, sillon muutama ilta sitten ottaessani erityisen huonosti onnistuneita kuvia hyräilin itsekseni Moonlight Drive´a...
Lets swim to the moon, lets climb thru the tide
You reach your hand to hold me, But i can´t be your guide
Easy, i love you, As i watch you glide
Falling through wet forests
On our moonlightdrive...
Mua nauratti. Jim..! Myöhemmin illalla huomasin lehdestä että tänään tulee telkkarista toi dokumentti josta puhuin. Nauratti vielä enemmän. Okei, okei, viesti otettu vastaan! Kiva kun muistuti olemassa olostas Jim... ehkä mä ens syksynä yritän vihdoin palata katsomaan sua... vaan kolmentoista vuoden jälkeen. Ja hei, eikös kolmetoista ole onnen luku jossain kulttuureissa?! ;)
Lopetan tänään hengetuotokseeni kuudentoista vuoden takaa *köh*. Ei sitten saa nauraa! mä olin hei 16!! Kirjotin tän kielikurssireissulla kun oltiin paluu matkalla tekemässä stoppi Pariisiin ja tiesin pääseväni ekaa kertaa Jimin luo vierailulle. Voi punastus tää on nolo...
Smile to me Wolf, look into my eyes
And i will know
That this world is only a disguise
For something bigger, for something better
For something more
For the place where you always were
and still are
And i know that the place isn´t far
Anymore
Kummittelemisiin!
x
lauantai 23. elokuuta 2008
Lottovoittaja!!
Uuups..!!
Puoli vuotta myöhemmin ja haavat arpeutuneena voin kertoa että hyvin olen pärjännyt. Pitkä hiljaisuus tässä välissä saattoi kyllä vihjailla että olin kuollut sepsikseen tai johonkin muuhun mutta ei, täällä ollaan. Masussa on klassinen Frankestein-arpi, n.50cm pitkä, ja mukana kulkee mun "käsilaukku" johon olen jo melkolailla tottunut. "Käsveskan" kanssa menee ihan hyvin joskin viime yönä oli pientä ongelman poikasta taas mutta ei mennä yksityiskohtiin koska vaikka nyt olen luvannut olla sensuroimatta suuremmin niin tämän te HALUATTE että mä sensuroin! Käyttäkää mielikuvitustanne... ;)
Yleinkuntohan noissa isoissa leikkauksissa repsahtaa pahemman kerran vaan eipä tuo ollut kummoinen ennenkään, lol. Vielä ottaa koville kaikenlaiset fyysiset ponnistelut ja hikoilen kuin pieni sika pienemmästäkin ponnistelusta mutta niinhän se kirurgi sanokin että toipuminen lasketaan vuosissa ennenmmin kuin kuukausissa. Uskomatonta muuten että mun leikkauksesta on vasta puoli vuotta!! Tuntuu kun siitä olis ihan ikuisuus ja ihmismieli on tehnyt teppoisensa ja olen jo melkien unohtanut kuinka paskaa elämä oli sen suolen kanssa. Välillä tulee sellasia hetkiä kun tajuaa että joo, enä olis ennen leikkausta voinut tätäkään tehdä..! Viimeksi tänä aamuna. Meinasin myöhästyä bussista ja jouduin sprinttaamaan vikan sadan metrin matkan (kovempi olin kuin tää Bolt-tyyppi olympialaisissa! Vannon!) etten myöhästynyt ja kun sitten pääsin sisään niin tajusin ettei moiset juoksemiset olis onnistuneet laisinkaan aiemmin. Mä olisin ollut housu pyykillä jo muutaman askeleen jälkeen... Lol! Nyt naurattaa mutta arvatkaa naurattiko sillon!?
Tosiaan, leikkauksen jälkeen on saanut tehdä kaikenlaista mitä ei ole noin 5 vuoteen pystynyt tekemään. Söin jätskiä Kuolion torilla helle päivänä (kuinka paljon mun vaatimus taso onkaan laskenut!?) (ja joo, oli täällä yksi helle päiväkin tänä sateisena kesänä!), pääsin VIHDOIN Suurkirppikselle Kuolion torille heti aamusta enkä vasta iltapäivällä toinen jalka yleisenvessan oven raossa (hetkinen, miksi kaikki "isot" jutut on tapahtuneet Kuolion torilla?! Soittakaa joku Fox Mulderille, kiitos!!), Stadin reissu meni pitkästä aikaa sujuvasti (kiitos työttömälle kuskilleni!) ja pääsin vihdoin, 15 vuoden odottelun jälkeen, nauttimaan myös Anton Corbijín näyttelystä ilman kiirettä ja paniikkia toilettien vapauden suhteen (kiitos krapulaiselle seuralaiselleni!!). Ja olen matkustanut junalla, duunimatkat bussilla, saan syödä ruisleipää, juoda kahvia (!!), lähteä Reemuksen kanssa lenkille ilman huolta, käydä ostoksilla, maleksia kaupungilla ja keskittyä rauhassa elämään. Jee!
Mä tiedän että monelle tää leikkaus ja avanteen kanssa eläminen on kamala rangaistus ja ihan hirveetä. Johan ne Tehiksessäkin päivitteli elämän julmuutta ja kauheutta kun Prattin tyttikseltä jouduttiin poistaa suoli ja avanteen sai. Sehän ihan hylkäsi Prattin jotta sen ei tarttis kestää sitä avanteen kauheutta (okei, oli muitakin syitä mutta silti..!)!! Nauratti. Ja vähän loukkasi. Vaikkakin epäilenhän minäkin josko kukaan koskaan ikinä voi mua seksikkäänä nähdä kun "käsveska" ei niitä kaikkein houkuttelevimpia asusteita ole. Anyhooooo, pointti oli että vaikka muille tää oliskin kauhistus niin mä olen ainoastaan onnellinen että mut leikattiin. Mun elämänlaatu on parantunut 110% ja elämänlaadullisista syistähän mun gastro mua leikkaukseen suosittelikin suurelta osaa. Sitä ei vaan nää metsää puilta kun on sairas. Eka ajatus kun gastro ehdotti leikkausta oli ihan rehellisesti että: "mut vaan oikeesti sairaathan leikataan?!"... Hmm..! Lol. Gastro meni hiljaseksi vähäks aikaa ja kysy ettenkö mä sitten ole omasta mielestäni "oikeesti sairas". Mun vuoro mennä hiljaiseksi.
Muutama päivä sitten hetkellisesti kirkastu se kuinka sairas mä oikeestaan olinkaan. Kamalan vaikee mieltää itseään sairaaksi, sillai OIKEESTI sairaaksi just! Totta kai mä rationaalisesti ymmärrän ja tiedän jollain tasolla kuinka sairas mä olin, varmaan paremmin kun kukaan muu, mutta kai sitä suojeli itseään totuudelta koska olis ollut melkein mahdotonta jaksaa jos olis myöntänyt itselleen kuinka huonossa jamassa sitä oli välillä. Ja vaikeeksi muille tän kaiken teki se ettei mun sairaudet näy päälle! Jos olis ollut pää kainalossa niin kaikkien olis ollut helppo nähdä ja todeta itse että juu, sairas se on. Nyt ei niinkään...
Oh well, by gones! Nyt on asiat paremmin ja mä voin hyvin. Edelleen olen sairas mutta en colitiksen takia. Edelleen ei sairaus näy päälle mutta ei sen tarttekkaan. Vakava sairaus on ja kuolema voi yllättää koska vaan mutta niin kauan kun se on hiljaa nhiin mä olen tyytyväinen. Lueskelin pitkästä aikaa aiemmin tällä viikolla RP´stä (relapsoiva polykondrtiitti) ja jossain luki esiintymistiheydestä että 1-3 ihmistä miljoonasta sairastuu tähän sairauteen. Lol. Mitä luulette, pitkäiskö lotata, 4,5 miljoonaa jaossa...?! ;) Hehee..!!
Puoli vuotta myöhemmin ja haavat arpeutuneena voin kertoa että hyvin olen pärjännyt. Pitkä hiljaisuus tässä välissä saattoi kyllä vihjailla että olin kuollut sepsikseen tai johonkin muuhun mutta ei, täällä ollaan. Masussa on klassinen Frankestein-arpi, n.50cm pitkä, ja mukana kulkee mun "käsilaukku" johon olen jo melkolailla tottunut. "Käsveskan" kanssa menee ihan hyvin joskin viime yönä oli pientä ongelman poikasta taas mutta ei mennä yksityiskohtiin koska vaikka nyt olen luvannut olla sensuroimatta suuremmin niin tämän te HALUATTE että mä sensuroin! Käyttäkää mielikuvitustanne... ;)
Yleinkuntohan noissa isoissa leikkauksissa repsahtaa pahemman kerran vaan eipä tuo ollut kummoinen ennenkään, lol. Vielä ottaa koville kaikenlaiset fyysiset ponnistelut ja hikoilen kuin pieni sika pienemmästäkin ponnistelusta mutta niinhän se kirurgi sanokin että toipuminen lasketaan vuosissa ennenmmin kuin kuukausissa. Uskomatonta muuten että mun leikkauksesta on vasta puoli vuotta!! Tuntuu kun siitä olis ihan ikuisuus ja ihmismieli on tehnyt teppoisensa ja olen jo melkien unohtanut kuinka paskaa elämä oli sen suolen kanssa. Välillä tulee sellasia hetkiä kun tajuaa että joo, enä olis ennen leikkausta voinut tätäkään tehdä..! Viimeksi tänä aamuna. Meinasin myöhästyä bussista ja jouduin sprinttaamaan vikan sadan metrin matkan (kovempi olin kuin tää Bolt-tyyppi olympialaisissa! Vannon!) etten myöhästynyt ja kun sitten pääsin sisään niin tajusin ettei moiset juoksemiset olis onnistuneet laisinkaan aiemmin. Mä olisin ollut housu pyykillä jo muutaman askeleen jälkeen... Lol! Nyt naurattaa mutta arvatkaa naurattiko sillon!?
Tosiaan, leikkauksen jälkeen on saanut tehdä kaikenlaista mitä ei ole noin 5 vuoteen pystynyt tekemään. Söin jätskiä Kuolion torilla helle päivänä (kuinka paljon mun vaatimus taso onkaan laskenut!?) (ja joo, oli täällä yksi helle päiväkin tänä sateisena kesänä!), pääsin VIHDOIN Suurkirppikselle Kuolion torille heti aamusta enkä vasta iltapäivällä toinen jalka yleisenvessan oven raossa (hetkinen, miksi kaikki "isot" jutut on tapahtuneet Kuolion torilla?! Soittakaa joku Fox Mulderille, kiitos!!), Stadin reissu meni pitkästä aikaa sujuvasti (kiitos työttömälle kuskilleni!) ja pääsin vihdoin, 15 vuoden odottelun jälkeen, nauttimaan myös Anton Corbijín näyttelystä ilman kiirettä ja paniikkia toilettien vapauden suhteen (kiitos krapulaiselle seuralaiselleni!!). Ja olen matkustanut junalla, duunimatkat bussilla, saan syödä ruisleipää, juoda kahvia (!!), lähteä Reemuksen kanssa lenkille ilman huolta, käydä ostoksilla, maleksia kaupungilla ja keskittyä rauhassa elämään. Jee!
Mä tiedän että monelle tää leikkaus ja avanteen kanssa eläminen on kamala rangaistus ja ihan hirveetä. Johan ne Tehiksessäkin päivitteli elämän julmuutta ja kauheutta kun Prattin tyttikseltä jouduttiin poistaa suoli ja avanteen sai. Sehän ihan hylkäsi Prattin jotta sen ei tarttis kestää sitä avanteen kauheutta (okei, oli muitakin syitä mutta silti..!)!! Nauratti. Ja vähän loukkasi. Vaikkakin epäilenhän minäkin josko kukaan koskaan ikinä voi mua seksikkäänä nähdä kun "käsveska" ei niitä kaikkein houkuttelevimpia asusteita ole. Anyhooooo, pointti oli että vaikka muille tää oliskin kauhistus niin mä olen ainoastaan onnellinen että mut leikattiin. Mun elämänlaatu on parantunut 110% ja elämänlaadullisista syistähän mun gastro mua leikkaukseen suosittelikin suurelta osaa. Sitä ei vaan nää metsää puilta kun on sairas. Eka ajatus kun gastro ehdotti leikkausta oli ihan rehellisesti että: "mut vaan oikeesti sairaathan leikataan?!"... Hmm..! Lol. Gastro meni hiljaseksi vähäks aikaa ja kysy ettenkö mä sitten ole omasta mielestäni "oikeesti sairas". Mun vuoro mennä hiljaiseksi.
Muutama päivä sitten hetkellisesti kirkastu se kuinka sairas mä oikeestaan olinkaan. Kamalan vaikee mieltää itseään sairaaksi, sillai OIKEESTI sairaaksi just! Totta kai mä rationaalisesti ymmärrän ja tiedän jollain tasolla kuinka sairas mä olin, varmaan paremmin kun kukaan muu, mutta kai sitä suojeli itseään totuudelta koska olis ollut melkein mahdotonta jaksaa jos olis myöntänyt itselleen kuinka huonossa jamassa sitä oli välillä. Ja vaikeeksi muille tän kaiken teki se ettei mun sairaudet näy päälle! Jos olis ollut pää kainalossa niin kaikkien olis ollut helppo nähdä ja todeta itse että juu, sairas se on. Nyt ei niinkään...
Oh well, by gones! Nyt on asiat paremmin ja mä voin hyvin. Edelleen olen sairas mutta en colitiksen takia. Edelleen ei sairaus näy päälle mutta ei sen tarttekkaan. Vakava sairaus on ja kuolema voi yllättää koska vaan mutta niin kauan kun se on hiljaa nhiin mä olen tyytyväinen. Lueskelin pitkästä aikaa aiemmin tällä viikolla RP´stä (relapsoiva polykondrtiitti) ja jossain luki esiintymistiheydestä että 1-3 ihmistä miljoonasta sairastuu tähän sairauteen. Lol. Mitä luulette, pitkäiskö lotata, 4,5 miljoonaa jaossa...?! ;) Hehee..!!
Tilaa:
Kommentit (Atom)
