Eilen poistivat 40 kiiltelevää metalli niittiä mahalta. Ei oikeestaan sattunut, nipisti enemmänkin. Pari tuntia myöhemmin leikkaushaava sitten repsahti auki alavatsalta 2,5 cm verran. Kiva.
Kaikki se kortisonin syönti hidastuttaa mulla haavojen paranemista joten tässä sitä ollaan: edessä suihkuttelua ja toivomista että haava paranee kesään mennessä. Oh well, pientä.
Vaihtoivat mun mukavat huumaavat lääkkeenikin vähemmän päätä sekottaviin... :( Auttaa ne ihan kiitettävästi kipuihin mutta kivahan se olis ollut kotiin päästä kunnon kamat pussissa ja hiippailla ikkunasta toiseen kyttäämässä naapureita pikku pöhnässä. Aika olis kulunut paremmin ainakin! Just nyt eniten kotiin menossa pelottaa se että joko rikon itseni kun en muista olla tarpeeksi varovainen liikkeissäni kun ei ole kukaan vahtimassa ja kieltämässä TAI tulen hulluksi yksin neljän seinän (on mulla oikeesti enemmän seiniä kyllä... toi oli törkeetä liiottelua mun osalta, sori.) sisällä kun ei ole viihdykettä tarpeeksi tai edes ketään jolle jutella. Eiks kellään todella ole lomaa jota ne haluais tulla tuhlaamaan muhun seuraavan parin kuukauden aikana??
Nyt kun on paremmassa kunnossa kun viikko sitten alkaa olla aika kypsä tähän sairaala elämään. Vieruskaverit vaihtuu tiuhaan tahtiin ja päivää rytmittää lähinnä mauton sairaalaruoka. Ehkä se huominen kotiin lähtö oliskin aika kiva juttu vaikka se pelottaakin aika paljon... Kuinkahan sitä pärjää?
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti